Huijauskakku uudestaan

Julkaistu alun perin su 28.6.2015

Huomiseksi piti leipoa jotain, joten tein vain uuden huijauskakun ( https://app.site123.com/2015-der-kakao-aloittaa/huijauskakku-osa-1?w=7481951) kun se oli niin helppo ja vaivaton. Koska tämä kaikki on periaatteessa jo kertaalleen nähty ja itse työ oli lähinnä suorittamista eikä kokkaamisen iloa, esittelen vain kuvat itse kaakun luomisprosessista ja tekstissä jauhan yhtä sun toista mitä mieleen tulee.

No niin, aloitetaan. Ensinnäkin vappuna kuulemma käyttäydyin vähän prinsessamaisen välinpitämättömästi kakkuani kohtaan, kun ylijäämäruokia piti pakata pois. "Yritä nyt edes", minulle sanottiin, mutta ei voi mitään. Otti koko kakun tekeminen ja kakku itsessään niin paljon päähän ettei minua kiinnostanut vaikka se olisikin ottanut pakatessa vähän osumaa. Kyllä, oli helppo ja vaivaton resepti, mutta on kokkaus nyt ihan saatanan perseestä silti enkä selväsitkään saa siitä samanlaista tyydytystä kuin muut ihmiset. Jos käytökseni leipomisen myötä muuttuu rasittavaksi, muistakaa, että te teitte tämän minulle – te teitte minusta hirviön. Te pistitte minut leipomaan, ja hyvää hyvyyttäni pidän tätä blogia, jossa raportoin onnistumiset ja epäonnistumiset. Jos sivutuotteena käytökseni muuttuu anaaliseksi niin osannette varmaan vihjata että blogia ja ruokaa ei ole pakko enää tehdä, piste.

Toisekseen noi makaronsit, joiden nimeä jostain syystä olen alkanut vihata aina vain enemmän, koska luulis nyt ruokalajeille olevan nimivaihtoehtoja vaikka kuinka. Suomalaisittain niitä voisi kutsua ulkonäkönsä ja makunsa puolesta vaikka sokerihampurilaisiksi, vaan ei, syystä tai toisesta niitä pitää kutsua nimellä, joka on joko lähes tai tismalleen sama kuin makaronien. Kaikkien kavereideni olen vain kuullut käyttävän niistä tällaista niin sanottua tuplamonikkomuotoa, jossa alkuperäiskielisen sanan monikkomuoto on suomen kielessä yksikkö, ja suomessa tulee siis väännettyä sana tavallaan tuplamonikkomuotoon (makaron, makarons, makaronssi, makaronssit, tai sitten k:n tilalla kuuluisi olla c, joka olisi kyllä tasan piste i:n päällä, koska silloin se vähäinenkin ero vehnämakaroneihin menisi sen sileän tien). Tässä ei sinänsä ole minusta mitään vikaa.

Monissa muissa kielissä nimittäin harrastetaan vastaavaa, ja suomessa on jo entuudestaan runsaasti päivittäisessä käytössä olevia "alkuperäiskielen monikko onkin suomessa yksikkö" -sanoja, olkoonkin että joidenkin käyttöä halutaan ilmeisesti ohjata korrektimpaan suuntaan. Tällaisia sanoja (ja miten ne oikeasti kuuluisi vääntää monikkoon) ovat mm. muffinssit (muffinit), pinssit (pinnit), graffitit (graffitot), mediat (mediumit), paparazzit (paparazzot), faktat (faktumit), agendat (agendumit), sipsit (sipit), marakassit (marakat) ja teinikilpikonna-turtlesit (turtlet). Ja nuo sanat tulevat minulle heittämällä mieleen, lisääkin varmasti on haudattu sanakirjojen syövereihin.

Antaa kaikkien kukkien kukkia, sanon. Muffinsseja halutaan kovasti viedä muffinien suuntaan, ja pinsseistä halutaan puhua rintamerkkeinä, koska pinni-sanalla on jo olemassa hiushoitoaiheinen merkitys. Yleensä ihmiset, jotka vaativat muffini-sanan käyttöä eivät vain ymmärrä viedä vaatimuksiaan sen pidemmälle, vaan puhuvat sipseistä, medioista ja marakasseista, joten he ilmeisesti pohjimmiltaan vain vihaavat muffinssi-sanaa eivätkä niinkään aja kieliopillista oikeellisuutta, joten se taas osoittaa, paljonko painoarvoa heidän sanomisilleen oikeasti kannattaa antaa. Minun kokkausvinkkeihinkin kannattaa melkein suhtautua vakavammin. Myönnettäköön sen verran, että vaikka tällaisia monikko-monikko-sanoja on, niitä ei välttämättä tarvita yhtään lisää. Vähän niin kuin kodittomia tai nälänhätää... tai ruokalajeja, joilla on sama nimi kuin toisilla ruokalajeilla.

Nyt kun suomi on niin tyhmä kieli! -linjalle päästiin, niin miten ois toi nyhtöpossu- tai pulled pork -väittely. Pulled pork -leirin kannattajat vihaavat nyhtöpossu-sanaa, koska se kuulostaa niin tyhmältä, mutta pata kattilaa soimaa, koska pulled pork kuulostaa tasan yhtä urpolta, ellei jopa tyhmemmältä. Nyhtöpossu sopii suomalaiseen suuhun vähän paremmin, ja se antaa sijaa uusille sanaväännöksille. Nyhtöpossu on ruokaa, joka on tehty possun nyhteistä. Pulled pork on ruokaa, joka on tehty porkin pulleista.

Yks juttu kans mitä en tajua on ihmisten suhtautuminen ananasvastaisuudelleni, koska minusta ananas maistuu ylimakealta, ja makea ja suolainen ruoka menevät erikseen hyvin yhteen, mutteivät kuulu samalle lautaselle. Suolaiset ruokalajit ovat suolaisia ja makeat makeita, makea ainesosa suolaisessa ruuassa ei "tehosta" tai "tasapainota" mitään makua vaan pilaa kaiken, kuin mikäkin haiseva pieru elokuvateatterissa. Suolaiset popkornit, jotka on jälkikäsitelty suklaa- ja vaahtokarkkijauheella maistuvat kauhealta, suolainen pizza ei kaipaa päälleen sokeriklimppejä eikä ananasta, ja maapähkinävoihillovoileipiä siedän vain siksi, että ilman hilloa maapähkinävoi tarttuu kiinni kitalakeen, joten siinä makealla komponentilla on myös toiminnallinen merkitys.

Viimeisimmät väitteet, jotka olen ananaksesta kuullut, ovat että sen maku "ei edes ole voimakas". Sen lisäksi että väite on niin täynnä hevonpaskaa että sen tyhjentämiseen vaaditaan neljä rekkaa, väite tuli sellaisen tyypin suusta, joka ei kuolemakseenkaan voi sietää – jännitys tiivistyy, rumpujen pärinää – vittu selleriä. Kyllä, se ainesosa, joka ei maistu yhtään miltään, ylittää hänen sietokykynsä, mutta sitten ananas "ei maistu voimakkaalta". Ikään kuin. Ja ai niin, nämä "nynynyny suolainen ja makea kuuluvat yhteen!" -tyypit eivät sitten tykänneet siitä että tungen suolaista voita makeaan raakakakkuun. Joskus mietin, miksi kuuntelen yhtään ketään, koska kenenkään ajatuksissa ei ole punaista lankaa.

Sitten toisaalta kuulin hiljattain, että erot geeniperimässä määräävät sen, keiden mielestä joku mauste, korianteri tyyliin, maistuu saippualta ja keidän mielestä ei. Olen uskoakseni tuota jälkimmäistä porukkaa, koska en tiedä, muista tai osaa kuvitella, miltä sen pitäisi maistua. Ehkä erot geeneissä myös määräävät sen, ketkä vihaavat ananasta ja ketkä elävät koko elämänsä Matrixissa. En väitä, että Hitlerin ajatuksilla tai teoilla on mitään oikeutusta tai perusteita anteeksiannolle, mutta jos hän olisi kohdistanut pohjattoman vihansa ja tuhoamisviettinsä juutalaisten sijaan ananakseen, saattaisin suhtautua häneen hieman suopeammin.

Vanhemmillani on tapana raijata ruokaa jääkaappiini, usein enemmän kuin ehdin tai jaksan syödä ennen päiväysten menoa. Siispä kaverit sanoivat hiljattain, että tulevat hakemaan ylimääräiset pois ensi kerralla. Jääkaapissani oli rasiallinen raejuustoa, josta meni parasta ennen -päiväys. Huomautin asiasta. Ei vastakaikua. Seuraavana päivänä neljä heistä tulee kylään. Yksikään ei koske raejuustoon lusikallakaan, kukaan ei vie sitä kotiinsa. Yksin jäin raejuustoineni. Siellä se on edelleen, yli viikon vanhana jo kun en ole jaksanut heittää pois (roska-astiat eivät ole työmatkan varrella).

Jos minua kiinnostaisi kuunnella tyyppejä, jotka sanovat yhtä mutta tekevät toista, hengailisin poliitikkojen kanssa.